Tulin tuossa perinteisellä iltalenkilläni todenneeksi, että on ainakin kahdenlaista yksinäisyyttä.

On ihanan rauhaisaa, levollista ja rentouttavaa yksinäisyyttä, ja sitten on sitä kiduttavaa ja piinaavaa, rauhatonta, suorastaan huutavaa yksinäisyyttä. Nämä molemmat tuntuvat myös, ainakin minun kohdallani olevan sidonnaisia valoisuuteen ja pimeyteen. Kun pimeä laskee hervottoman ahterinsa minun pienen maailmani päälle sen värit tukahduttaen, saa se myös minut useimmiten kuristumaan omiin ajatuksiini.

.. Ei se kyllä aina. Joskus sitä jaksaa hymyillä, vaikka seisookin pimeällä hiekkatiellä mutakuopassa ja takaa tulee tuhatta ja sataa hirvittävän iso monsteriauto, eikä ehdi väistää.