Tänään on taasen ollut Hiljainen Päivä. Kyseiset päivät ovat niitä, jolloin en jaksa reagoida mihinkään, en kuunnella ketään enkä tehdä mitään. Ne tulevat yleensä kausittain, kerran tai pari vuodessa. Vaellan vailla päämäärää paikasta toiseen, puhun pehmoisia ja käytän aivokapasiteetistani ehkä kahta prosenttia. Noin sosiaalisella puolella, tarkoitan. En katso ketään silmiin ja vastaan lyhyesti. Suoraan sanoen käyttäydyn siis juuri sillä tavalla, jota itse eniten inhoan. Olen kuin takapulpetin Pena; huppu päässä, hiljaa ja tuhisee omiaan. Sitten kun se vihdoin avaa suunsa, ei kukaan saa selvää yhtään mistään. Ei niin MISTÄÄN.

Ei tämä sinänsä minua häiritse. Kanssaihmiset eivät vain ilmeisesti suuremmin nauti seurastani näinä aikoina. Itse mieluusti pakkaisin parit pikkelssileivät ja naminamit ja jolkottaisin Japaniin. Lähettelisin sitten kaikille ruotsinkielisiä juhannustervehdyksiä ja soittelisin "kuule minun räkäinen nauruni"-puheluita. Ikävä kyllä tässä yhteiskunnassa ei tälläisiä vapaa-ajan harrasteita arvosteta. Nyky-yhteiskunta pitää pysyvistä ja kiinteistä arvoista ja asenteista, kaikelle pitää olla perusteet ja periaatteet. Koulutus, työ, parisuhde, pari penskaa, perheauto ja omakotitalo. Kesällä mennä mahdollisesti vuokramökille, joka sitten myöhemmin ostetaan omaksi ja laitetaan nätiksi. Koira, joka hankittiin siinä suhteen alkupuolella esivauvaksi, tulee tietenkin mukaan jokaiselle mökkireissulle. Käydään vähän ajelemassa järvellä ympyrää ja hupsassaa - rekku putoaa kyydistä ja silpotuu potkuriin. Lapset kiljuvat ja naapurin setä seisoo rannalla silmät lautasen kokoisina.

.. Öh. Annanpa olla.