Juuri nyt minulla on suhteellisen hyvä olo. Ei sinänsä tee mieli valittaa ja itkeä, vaikka päätä särkee ja väsyttää, ja kissakin on taas vaihteeksi päättänyt ulostaa mitä kummalisimpiin paikkoihin. Tosin vielä viisitoista minuuttia sitten teki, muttei se mitään. Olen otettu ja melkeinpä onnellinenkin asiasta, joka ei koske suoranaisesti koske minua. Nimittäin, eräs luokallamme olevista miespuolisista henkilöistä kysyi minulta, että onko eräs ystävistäni lesbo. Sen olisi voinut kysyä melkein keneltä muulta tahansa, mutta hän kysyikin  minulta. Olen imarreltu, minuun jopa luotetaan. Ja mikä parasta, minä olen olettanut, että tämä kyseinen henkilö on täysi kakara vieläkin. Tuossa tilanteessa olisin odottanut, että tämä kyseinen herra menisi töräyttämään kysymyksensä suoraan [homofobiselle ja herkällekin] ystävälleni. Mutta ei. Poika sanoi vielä itse, että "tietää kyllä, miten olla loukkaamatta toista." Olisin voinut hypätä kaulaan, ellei tätä kyseistä keskustelua oltaisiin käyty tekstiviestien välityksellä, ja ellen olisi näin kamalan .. estynyt? Outo sanavalinta, kyllä niin, mutten muutakaan keksinyt. Mutta kuitenkin, palataksemme asiaan. Nytkö se sitten on tapahtunut, kun minä en ole huomannut? Pojat kasvaa isoiksi, henkisestikin? Nehän menee minusta jo ohi.

Tosin tämä nyt oli tiedossa. Minähän olen tunnetusti tunne-elämältäni jotenkin kieroon kasvanut, enkä oikeastaan tunne ketään kohtaan mitään sen syvempää. En luota lähestulkoon keneenkään täydellisesti, valehtelen paljon ja jätän asioita kertomatta. En halua jättää itseäni muiden armoille, en pysty siihen. "Laita itsesi peliin", hah. Ikävä kyllä, minulla on koko ajan sellainen fiilis, että kaikki vaan pitävät minua pilkkanaan. Tekevät paskoja juttuja selän takana, juoruilevat, pitävät pilkkanaan. Eivät hyväksy minua itseäni. Ja siksi olen tunnevammainen. Ihastunut en ole ollut sitten viidennen tai kuudennen jälkeen. Seurustelukuviot nyt ovat mitä ovat, yleensä se on se vastapuoli joka kiinnostuu, ja minä pakenen heti, kun ruvetaan ehdottelemaan vähänkin syvällisempiä juttuja.

Tietenkin, kyllä minun pääni sisällä tapahtuu paljon asioita. Minä todellakin haluaisin seurustella. Minä haluaisin kovastikovasti löytää jonkun, joka todellakin välittäisi minusta, eikä pitäisi pilkkanaan tai mitään. Möö. Olen kai sitten juuttunut sinne jonnekin tunne-elämän esiasteille, kun mistään ei vaan tule mitään. Ja en nyt kuitenkaan välttämättä haluaisi elää kolmekymppiseksi asti seurustelematta kertaakan, ja mennä sitten epätoivon vimmalla naimisiin naapurin viisikymppisen Jartsin kanssa, jolla on ahdas tee-se-itse vinkkien avulla kyhätty pesä ja salamyhkäinen puuliiteri. EI KIITOS. Minulle on ihan sama [no, hyvä on, lähestulkoon] miltä minun partnerini näyttää. Kunhan minä viihdyn sen seurassa ['hänen' olisi kuulostanut jotenkin tosi typerältä tässä] enkä saa mitään hyperpakokauhu-kohtauksia [en osaa enää yhdyssanojakaan, perkele.] joka kerta, kun kyseinen heppuli hipaisee. Niinno, tuotajoo. Toisen ihmisen läheisyys nimittäin on minulle joskus aivan ylitsepääsemättömän suuri ongelma. Fyysinen läheisyys, siis.

Unohduin taas tekstailemaan ihmisten kanssa, ja hukkasin tämän tekstini punaisen langan. Ööö.. Kuittaan.